Yliopistot puskevat ulos misinformaatiota

Professori Jukka Savolainen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä julki kaikkien tietämän, mutta kaikkien vaikeneman asian: ihmistieteissä politiikka ja ideologia ajavat totuuden tavoittelun ohi.

Vanhan ja hyvin toimivan jaon mukaan tutkija kertoo, miten asiat ovat. Poliitikko kertoo, miten asioiden pitäisi olla. Ongelmia syntyy, jos tutkija ei suostu hyväksymään, että maailma on toisenlainen kuin hän haluaisi.

Jotta tutkijan omat mielihalut eivät pääsisi ”valumaan” akateemiseen työhön, on muotoutunut kimppu tekniikoita siltä suojautumiseksi. Tekniikoita kutsutaan tieteen kriteereiksi.

Yksi tehokkaimmista tekniikoista on matematiikka. Kun tulokset ja argumentit esitetään matemaattisessa muodossa, on lopputulosta erittäin hankala väännellä.

Luonnontieteissä, erityisesti fysiikassa, kriteerit ovat niin ankarat, että tutkijan on käytännössä mahdotonta kikkailla. Riippumatta siitä, tekeekö tutkimuksen läpeensä punavihreä vai täysimittainen äärioikeistolainen fyysikko, tulos on aina sama.

Sen sijaan mitä kauemmas luonnontieteistä kohti ihmistieteitä ja erityisesti humanistisia aloja tullaan, sitä lepsummiksi kriteerit muuttuvat. Näin syntyy tilaa sille ongelmalle, josta Savolainen Suomen Kuvalehdessä kirjoittaa.

Yhdysvalloissa on jo ajat sitten tunnistettu, että sosiaalitieteiden professoreista ja opettajista murskaava enemmistö on demokraatteja. Suomen vastaavia lukuja ei ole tiedossa, mutta suunta selvä: mojovalla annoksella feminismiä kuorrutettu punavihreä ajattelutapa kukoistaa.

Koska tiedeyhteisö tuottaa tietoa, jota toimittajat välittävät eteenpäin, lopulta akatemian vääristymät valuvat kansalaisille.

Ongelman mittaluokkaa kasvattaa vielä se, että tiedonvälittäjät eli toimittajat itse valmistuvat tyypillisesti ihmistieteistä. Tunnen kymmeniä toimittajia, joista ehkä prosentilla on luonnontieteellinen tausta.

Toki myös journalismissa on tekniikoita, joilla pyritään suojautumaan inhimillisen ajattelun vääristymiltä, mutta tekniikat ovat vielä humanismiakin huonompia. Siksi ei ole lainkaan yllättävää, että haastateltavien valintaa, näkökulmia ja siten lopputulosta ohjaa toimittajan oma käsitys maailmasta.

Yhdistelmä poliittisesti värittyneitä tutkijoita ja heitä komppaavia toimittajia muodostaa yhteiskuntaan jättimäisen tehtaan, joka ”yhdessä tuumin” tuottaa ideologisoitunutta ”tietoa” eli misinformaatiota.

Tämä näkyy hyvin esimerkiksi sukupuolikeskustelussa. Yrittäkääpä etsiä juttu, jossa sukupuoleen liittyviä kysymyksiä kommentoi biologi. Ehkä sellainen jostain kallion sisään kaivetusta loppusijoituspaikasta löytyy, mutta ylivoimainen enemmistö kommentoijista on sukupuolentutkijoita – tai oikeammin sukupuolentutkija-aktivisteja.

Professori Savolainen kertoo Suomen Kuvalehden artikkelissaan jo vuonna 2007 Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistusta Janne Kivivuoren artikkelista:

”Yksi haastateltavista tutkijoista kuvasi, kuinka sosiaalitieteellisen lehden päätoimittaja painosti häntä poistamaan käsikirjoituksesta lauseen, jossa viitattiin biologisiin eroihin miesten ja naisten seksuaalisuudessa: ’Sähän olet sosiologi, kyllä sun pitää ymmärtää!’”

Professori Savolainen pitää sitaattia ”karmaisevana”, mutta itseäni tuo ei yllätä lainkaan. Opiskelin nimittäin pääaineenani parikymmentä vuotta sitten sosiologiaa.

Tein jo silloin havainnon, että oikeastaan mitään ei tarvinnut tietää. Kunhan osasi kirjoittaa akateemisen eli hankalan kuuloisesti ja pani tenttivastaukseen sopivat hittisanat, aina pääsi läpi. Olen täysin vakuuttunut, että ei toimi biologiassa.