Näin syntyy yhden ajatuksen Totuus

Demokratiassa homma periaatteessa toimii niin, että tutkijat kertovat millainen maailma on ja poliitikot kertovat, millaiseksi haluaisivat maailmaa muuttaa. Journalistit kertovat kaiken ja lopulta kansalaiset äänestävät mielestään parasta vaihtoehtoa.

Tuo on kuitenkin vain ideaali ja käytännössä asiat menevät aivan muulla tavalla.

Jotta poliitikko voisi muuttaa maailmaa, hänen tulee päästä valtaan. Valtaan pääseminen helpottuu, jos onnistuu siivoamaan kilpailijat pois tieltään. Koska valtaan pääseminen edellyttää ennen kaikkea näkyvyyttä, mekanismi luo massiivisen kannustimen yrittää viedä vastustajilta kaikki mahdollinen puhetila. Jos vastustaja ei pääse ääneen, häntä ei ole.

KATSOKAA, TUOLLA ON VÄÄRÄMIELINEN!

Yksi hyväksi havaittu tapa on lyödä vastustajiin kelvottomuuden leima. Vielä 1970- ja 80-luvuilla tehokkain mahdollinen leima oli ”neuvostovastainen”. Vuonna 2022 on otettu täydet 180 astetta ja tehokkain mahdollinen leima on ”putinisti”. Muitakin leimoja toki on: denialisti, foliohattu, salaliittohörhö, kulkutautimyönteinen, disinformaation levittäjä jne.

Yleensä leimat eivät tarkoita mitään muuta kuin erimielisyyttä. Esimerkiksi koronadenialismiksi paljastuu lähes aina koronarajoitusten vastustaminen. Koronarajoitukset taas olivat hallituksen päätöksiä, joten niiden vastustaminen ei ole denialismia vaan demokratiaa.

Jos koronarajoitusten vastustaminen olisi denialismia, edellytyksen täyttäisi jopa Suomen lainsäädäntö: osa rajoituksista oli laittomia. Lainsäädäntö ei myöskään salli koronan vuoksi väestön pakkorokottamista eli se on denialismin lisäksi ”kulkutautimyönteistä”.

Kuten huomaatte, tyypillisesti leimat vain kuulostavat pahalta, mutta niissä ei ole mitään järkeä. Se ei haittaa, koska aktivistille järjellä ei ole väliä. Sen sijaan leima on hyödyllinen, koska sillä voi saada vastustajan mielipiteen kuulostamaan pahalta, saastuneelta. Siihen sopii hyvin vaikkapa denialismi. Kuka nyt denialisti haluaa olla!

Demokratiassa kaikilla, myös leimatuilla, on oikeus tulla kuulluiksi.

Kun leima on onnistuttu lyömään vastustajaan, toive on, että muut keskustelijat alkaisivat karsastaa häntä. Siten hänen puhetilansa kapenee. Aktivistin unelmien täyttymys on, jos myös toimittajat alkavat karsastaa leimattua.

Tässä piileekin toimittajilla paha ansa. Demokratiassa kaikilla, myös leimatuilla, on oikeus tulla kuulluiksi. Demokratian toteutumisen varmistamiseksi toimittajat eivät saisi välittää yhdestäkään ihmiseen lyödystä leimasta mitään.

NÄIN SYNTYY YHDEN ÄÄNEN HEGEMONIA

Todellisuus on kuitenkin täysin toinen. Olen ollut lukemattomia kertoja tilanteissa, joissa ainoa syy olla valitsematta haastateltavaksi jotakuta on se, että hän on [lisää tähän mikä tahansa negatiivinen leima]. Kukaan ei kysy, mitä haastateltavalla tarkalleen olisi sanottavaa ja millä perusteella. Riittää, että ”tiedetään”, että hän on [leima].

Tämä ei päde ainoastaan mielipidevaikuttajiin vaan myös asiantuntijoihin. Valaiseva esimerkki tulee koronakriisistä. Nopeasti koronan alettua ns. valtajulkisuudessa alkoivat esiintyä muutamat samat asiantuntijat. Tiivistetysti heidän viestinsä oli, että jokainen kuolema on liikaa. Siten yleiseksi koronanarratiiviksi muodostui terveysturvallisuus ja talousvaikutukset jäivät selvästi taka-alalle.

Yksi harvoista talouspuoleen huomionsa kiinnittäneistä ihmisistä oli tuotantotalouden professori Paul Lillrank Aalto-yliopistosta. Hän laski jo heti koronan alkuvaiheessa ns. elinvuosikustannusta eli sitä kuinka kalliiksi yhden elinvuoden säästäminen yhteiskunnalle tulee.

Olen itse ollut ainakin kaksi kertaa todistamassa, kun toimittaja (molemmilla kerroilla eri toimittaja) on sanonut Lillrankia epäpäteväksi ja foliohatuksi. En keksi muuta perustetta kuin sen, että Lillrankin puheet eivät noudattaneet sitä, miten toimittajan mielestä koronasta olisi tullut julkisesti puhua. Vastaavia esimerkkejä on pilvin pimein.

Jos riittävän suuri määrä toimittajia toimii näin, muodostuu kaikkiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin nopeasti yhden äänen hegemonia. Ristiriitaiset äänet suljetaan pois yksinkertaisesti siitä syystä, että ne eivät noudata hegemoniaa. Niille vain keksitään milloin mikäkin leima.

Tämän välttämiseksi olisi aivan ensisijaista, että toimittajakunnan sisällä olisi arvomaailmassa paljon vaihtelua. Samoin toimitusten sisällä tai ainakin tiedotusvälineiden välillä tulisi olla vastaavaa vaihtelua. Ulkoisella diversiteetillä ei tee mitään, jos kaikki ajattelevat kaikesta samoin.

Erityisen tekopyhää on kuvitella olevansa suvaitsevainen ja ennakkoluuloton sillä perusteella, että sietää kaiken näköisiä ihmisiä, mutta vahtii samalla ajatusten hygieniaa hysteerisesti.

Riski samanmielisyydelle on ilmeinen, koska ihmisillä näyttäisi olevan kenties jopa sisäsyntyinen tarve luoda ympärilleen hygieniaa. Eri ihmisillä on toki erilainen sietokyky epähygieenisyydelle, mutta useimpien raja kulkee jossain, eikä välttämättä edes kovin kaukana keskipisteestä eli omasta itsestään.

“VAADIMME HYGIENIAA!”

Järjellä jokainen ymmärtää, että puhe ei voi saastuttaa, mutta tunne ei välitä järjestä. Tulee yksinkertaisesti olo, että jos leimattu ihminen pääsee lähelle, hygienia kärsii. Leimattu saattaa ajatuksillaan infektoida jopa minut! Juuri tämän ihmisille luonteenomaisen tunteen takia muiden mustamaalaaminen on niin tehokasta.

Erityisen tekopyhää on kuvitella olevansa suvaitsevainen ja ennakkoluuloton sillä perusteella, että sietää kaiken näköisiä ihmisiä, mutta vahtii samalla ajatusten hygieniaa hysteerisesti. Sellaistakin esiintyy.

Jos hygieenisyyttä vahditaan äärimmilleen, jostakusta voi tulla epähenkilö. Epähenkilö on joidenkin ajatustensa vuoksi niin saastunut, ettei häntä voi kuulla missään kysymyksessä. Sekään ei ole ihan tavatonta.

Yhden äänen hegemonia siis muodostuu kahdella tavalla. Ensinnäkin hegemonian vastaisia ääniä on joka tapauksessa vähemmän eli ne ovat aina marginaalissa. Lisäksi jos toimittajat humpsahtavat aktivistien lankaan ja uskovat heidän harrastamaansa mustamaalaamista, toimittajat todennäköisesti sulkevat keskustelusta pois ne vähätkin äänet, jotka haastaisivat hegemonian.

Lopputuloksena kuulemme heitä, jotka sanovat sitä, mitä pitää.

Tue Puopolo Patreonissa